Voiko läskeihinkin sattua?

Uusi ihminen katosi juhannuksena jonnekin, ja se kyllä tuntuu. Aamusykkeetkin olivat hieman koholla, joten osasin odottaakin tänään tuskallista lenkkiä. Jalat olivat kuin sementtiä ja niitä särki koko tunnin. Ja tosiaan, jos on fysiologisesti mahdollista, että reisiläskeihin sattuu, niin tänään niihinkin sattui. :) Jalkaterät ovat vieläkin, tunti lenkin jälkeen, ihan auts.

Tässä kyllä miettii kerran jos toisenkin, että onko se juopottelu ja syöpöttely sitä seuraavan tuskan arvoista...

Mutta en minä ihan koko juhannusta täysi retale ollut: juannukseni alkoi jo torstaina, mutta kävin vielä perjantaina aamupäivällä lenkillä. Eläköön minä! :)

Olen alkanut jo suunnitella, millaista musaa otan mp3-soittimeen mukaan maratonille. Ensin pitää olla jotain sellaista musaa, että saa kivan flown päälle. Sitten kolmenkympin jälkeen pitää olla tarjolla kiukkumusaa.

Olen onnistunut muuten rikkomaan vuoden aikana jo kolme mp3-soitinta: ensimmäinen tippui lattialle ja siihen tuli pieni kolo. Sitten se sai hiestä kosteusvaurioita urheillessa ja ei lopulta enää käynnistynyt. Toinenkin soitin kastui. Se ei tosin ollut ihan minun vikani, koska minut heitettiin vaatteet päällä uima-altaaseen ja soitin oli taskussa.... Kolmas oli sitten taas täysin omaa vikaa: en saanut aikaiseksi hankittua soittimelle suojaavaa "kortsua" ja klipsiä, jolla sen saa vaatteisiin kiinni. Pidin sitä sitten lenkillä suojaamattomana rintsikoissa, ja - tadaa - sen näyttö sammui yllättäen kosteusvaurioiden takia. Hyvä minä! :)

Uusi soitin menee tilaukseen palkan tultua. Jos sitä nyt jo oppisi pitämään soitinpolosta huolta...

Den Nya Människan

Härön leffan nimi sopii nyt hyvin olotilaan. Olin jo aivan siipi maassa siitä, kun treeni ei kulje ja kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Mutta sain pitkästä aikaa "valmentajaltani" mailin, joka innosti minua taas ryhdistäytymään.

Ensinnäkin valkku lohdutti, että pienenkin flunssan jälkeen menee palautumisessa viikko, isomman jälkeen parikin. Lisäksi hän muuten taikasanoillaan taas motivoi minut tsemppaamaan ja jopa vakavissaan harkitsemaan painon pudottamista kesän aikana. Maratoni 10kg keveempänä kun vain on aika paljon helpompi homma. Kuten valmentaja sanoi: "Vertaa, et otat nyt telamiinan mukaan joka lenkille." Aika jäätävä esimerkki...

Tänään aamulla otin kohollaan olleiden sykkeiden takia rauhallisemmin: ensin 20 minsaa cross trainerilla ja sitten kestovoimatreeni päälle. Jumppapallo on kyllä hauska vehje. Olen ihan liekeissä siitä.

Huomennakin olisi liikunta aamupainotteista, koska illalla olisi luvassa firman kesäjuhla. Ja pääsenkin heti testaamaan itsekuriani: maltanko kiskoa herkkuja ja kaljaa maltilla vai repsahdanko heti ryhtiliikkeen toisena päivänä? Olisi kyllä kiva olla hankkimatta krapulaa, niin lauantainakin voisi urheilla. On jäänyt tämän viikon kilsat vähän tähän loppuviikolle... Raporttia seuraa.

Väsyttää

Vähän nihkeästi lähtenyt bloggailu käyntiin. Mutta nihkeää on ollut treenikin. Viime viikolla iski tauti. Onneksi toivuin siitä parissa päivässä ja jo loppuviikosta pääsin taas urheilemaan. Mutta tokihan se kostautui, kun koetti suorittaa viikon treenit flunssan jälkimainingeissa loppuviikon aikana: kamala jumi ja väsy.

Joskus aktiivikoripallistiaikoinani olin suunnattoman armoton itselleni: treeneihin mentiin vaikka pää kainalossa, koska ihan varmasti kehitys loppuisi heti, jos ei kerran olisi paikalla. Tai valmentaja pitäisi laiskana. Tai jotain. Nyt ei ole enää valmentajaa, on vähän enemmän järkeä päässä, mutta silti tuli taas tehtyä sama moka ja treenattua kipeänä. Pitäisi sitä tässä vaiheessa jo tietää, että tuti vain pitkittyy eikä treeneistä saa mitään irti, jos menee tautisena treenaamaan.

Kai se on vain maratonin jännitys. Ei minua sinänsä pelota, ehdinkö kasvattaa kuntoni tarpeeksi hyväksi. Siitä olen itse asiassa aika varma. Eniten minua huolettaa, ehdinkö totuttaa jalkani juoksemiseen. Siksi soimaankin itseäni niin kovasti siitä, kun vaihdoin viikon viimeisen juoksulenkin jalkajumituksen takia pyöräilyyn. Onhan se ihan varma, että syyskuussa iskee kaiken maailman krampit, koska kesäkuussa jäi 10 km juoksematta.

Testejä

Kaveri (joka on koulutukseltaan hiihtovalmentaja) laski minulle vapun tienoilla sykerajat. Kävimme vähän juoksuttamassa minua sauvojen kanssa mäkeä ylös, jotta saimme maksimisykkeeni. Siitä minulle sitten laskettiin aerobinen ja anaerobinen kynnys.

Yleensä aiemmin olen juossut liian kovaa. Aika moni tekee kai samaa. Varsinkin, jos tausta on kuin minlla: olen pelannut 20 vuotta koripalloa ja tottunut ottamaan kovia spurtteja. Tasapaksu, pitkäkestoinen puurtaminen ei vaan ole niin tuttua.

Mutta nyt on sykerajat, joita seurata ja hyvälle harjoittelulle ei ole mitään estettä (paitsi se, että tänäänkin tuli pötköteltyä auringossa koko päivä ja nyt on ihan töttöröö-olo ja todella vaikeaa motivoida itseään lenkille).

Lisäksi samainen kaveri teetti minulle Harvardin step-testin. Siinä mitataan ensin leposyke, minkä jälkeen askelletaan viisi minuuttia penklle, jonka jälkeen pötkötellään lisää ja katsotaan, kuinka nopeasti syke palautuu. Step-testi mittaa siis peruskuntoa. Pitää teettää tuo joskus loppukesästä uudelleen, niin voi vertailla tuloksia.

Ja vielä yhden hyvän ohjeen tältä kaveriltani sain: olen alkanut mitata aamuisin ortostaattista sykettäni. Ortostaattinen syke on hyvä tapa olla perillä kropan rasitustilasta: jos aamusykkeet ovat korkealla, ei kroppa ole palautunut ja pitäisi pitää lepopäivä.

Nyt taidan hiljalleen olla sen verran palautunut tämän päivän auringonotosta, että jaksan jopa lähteä lenkille. Lenkkarit jalkaan siis!

Tavoite asetettu

AIon juosta syyskuussa Espoon rantamaratonin. Tämän blogin ideana on kertoilla treenaamisestani, sen puutteesta tekosyistä, kipeistä paikoista, liikkumisen riemusta, ravinnosta ja kaikesta 42,195 kilometrin tavoitteeseeni liittyvästä oheissälästä.

Minun piti juosta maratoni jo vuosi sitten Tukholmassa, mutta lähdinkin turvaamaan rauhaa. Olisihan Tukholmaan kai lomaa saanut (aika moni meiltä oli itse asiassa juoksemassa), mutta enhän minä sitä silloin tiennyt. Siksi treenaaminen lopahti (seli seli).

Tukholmaan en vielä uskaltanut, koska olisin joutunut treenaamaan lähes kokonaan leirissä (missä oli hurja 1,35 km lenkki juostavana - melko puuduttavaa). Joten ajattelin tähdätä myöhemmälle syksyyn. Ja rakkaan kotikaupunkini oma mara oli aikataulultaan mitä sopivin. Sinne siis.

Juoksin puolimaratonin vuonna 2007, vajaa 7 kuukautta polvileikkaukseni jälkeen. Koko idea puolimarasta lähtikin silloin ajatuksesta kuntouttaa jalka pikapikaa urheilukuntoon. Ja luulisi 21 kilometrin motivoivan. Ja motivoihan se. Aika oli 2 tuntia 15 minuuttia ja juoksutapahtumana Turun Paavo Nurmi maraton.

Nyt siis olisi tarkoitus kirmata täyspitkä matka. Katsotaan, kuinka ämmän käy.