Kaveri (joka on koulutukseltaan hiihtovalmentaja) laski minulle vapun tienoilla sykerajat. Kävimme vähän juoksuttamassa minua sauvojen kanssa mäkeä ylös, jotta saimme maksimisykkeeni. Siitä minulle sitten laskettiin aerobinen ja anaerobinen kynnys.
Yleensä aiemmin olen juossut liian kovaa. Aika moni tekee kai samaa. Varsinkin, jos tausta on kuin minlla: olen pelannut 20 vuotta koripalloa ja tottunut ottamaan kovia spurtteja. Tasapaksu, pitkäkestoinen puurtaminen ei vaan ole niin tuttua.
Mutta nyt on sykerajat, joita seurata ja hyvälle harjoittelulle ei ole mitään estettä (paitsi se, että tänäänkin tuli pötköteltyä auringossa koko päivä ja nyt on ihan töttöröö-olo ja todella vaikeaa motivoida itseään lenkille).
Lisäksi samainen kaveri teetti minulle Harvardin step-testin. Siinä mitataan ensin leposyke, minkä jälkeen askelletaan viisi minuuttia penklle, jonka jälkeen pötkötellään lisää ja katsotaan, kuinka nopeasti syke palautuu. Step-testi mittaa siis peruskuntoa. Pitää teettää tuo joskus loppukesästä uudelleen, niin voi vertailla tuloksia.
Ja vielä yhden hyvän ohjeen tältä kaveriltani sain: olen alkanut mitata aamuisin ortostaattista sykettäni. Ortostaattinen syke on hyvä tapa olla perillä kropan rasitustilasta: jos aamusykkeet ovat korkealla, ei kroppa ole palautunut ja pitäisi pitää lepopäivä.
Nyt taidan hiljalleen olla sen verran palautunut tämän päivän auringonotosta, että jaksan jopa lähteä lenkille. Lenkkarit jalkaan siis!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti